perjantai 16. toukokuuta 2008

Bitch, but not your bitch

Jostain sairaasta syystä netissä surffailessani törmäsin tällaiseen sivustoon. Siellä puhutaan ihanan keväisestä(kin) asiasta nimeltä FLIRTTAILU. Minähän väitin monta monituista vuotta että en osaa flirttailla ja että olen ihan onneton siinä. Sehän ei nimittäin pidä paikkaansa ollenkaan! Olen vaan tehnyt sitä huomaamatta, tavallaan tiedostamatta sen olevan flirttailua. Keimailu on oikeasti yksi ehdottomista lempiharrastuksistani. Siitä kätevä homma, että se on ilmaista (jos ei lasketa kenkien ja vaatteiden himoshoppailua, meikkejä ja hiustenlaittoa jotka ovat välttämättömiä ja ah niin ihanan turhamaisia "pohjatöitä" jotka kuuluvat ainakin minun keimailuuni olennaisesti) ja sitä voi harrastaa missä vain!

Mitä flirttailu sitten oikein on? Tuo nicehousen flirttisivustolla löytyy säälimättömät ja tarkat ohjeistukset flirttailuun tilanteessa kuin tilanteessa. Sinne on listattu katse, nauru, ilmeet ja eleet, puheet ja vaatetus. Itse olen kyllä vilpittömästi sitä mieltä, että kaikkein tärkeintä flirttailussa on kuitenkin ITSETUNTO. Eikä edes haittaa vaikka sinulla sitä ei olisi tai se olisi olemattoman huono, sillä sen voi aina feikata. Itsehhän olen Kaikkein Ihanin Prinsessa ja ainakin tuon avokkini olen saanut uskomaan ihan samaan vaan käyttäytymällä siten ;) Se voi joskus olla aika ärsyttävääkin, raja on kuin veteen piirretty viiva kliseitä käyttäen, mutta ei anneta sen häiritä. Minä en ainakaan. Jos esimerkiksi baarissa tarkkailee ihmisiä jonkun aikaa, mielenkiintoiset ihmiset erottuvat aika helposti. Ujot, sulkeutuneet, itseäänhäpeilevät ja murjottavat jäävät sinne nurkkaan ja sivuutetaan aika useasti elleivät he sitten satu omistamaan äärimmäisen ihanaa kroppaa tai jotain muuta ulkoista avua. Sekään ei välttämättä auta, jos ihmiseen ei saa katsekontaktia tai löydä mitään puhuttavaa toisen pälyillessä seiniä ja näyttäessä myrskyn merkiltä. Minä ainakin bongaan joukosta heti hyväntuuliset, itsevarmat ja avoimet ihmiset. Tietenkin jos on friikki tai näyttää Marilyn Mansonilta niin huomio on taattu. Hymy ja katse tekee kyllä paljon, se on kiistaton fakta. Ja tietenkin homman olisi hyvä tulla luonnollisesti, ilman että kaivetaan opaskirja välillä esiin ja harjoitellaan sopivaa naurua peilin edessä. Vaikeaako? Enpä usko. Jos oikeasti on joku kiinnostava ihminen niin se tulee kyllä luonnostaan. Ja jos sitä oikein miettimällä miettii, että kuinkahan sitä nyt oikein flirttailisi, ei siitä takuulla tule yhtään mitään.

Entä sitten surullisenkuuluisat iskurepliikit? Niitäkin on tullut omakohtaisesti kuultua niin monenlaisia että niistä voisi kirjoittaa kirjan. (Olenhan toki Kaikkein Ihanin Prinsessa, ihailijoita siis riittää ;)) Mieleenpainuvimmat lienevät Jyväskylästä opiskeluaikoina, minulla oli kirkkaanpunaiset nahkahousut, punaiset hiukset ja taisi olla joku punasävyinen paitakin. Mies käveli ohitse ja huuteli: "sähän voisit olla mun punahilkka niin mä voisin olla sun iso paha susi!" Hetkellisen hämmennyksen jälkeen alkoi lähinnä naurattaa. Lienee tarpeetonta sanoa, ettei se toiminut. Toinen melko kliseinen lienee puhelimessa puhuessa toinen huutelee: "hei sulla on väärä numero, mun puhelin ei soi!" Näitähän riittää.

Onko sitten varatuilla homma jo menetetty? Ikinä ei enää flirttailun ihanuutta voisi kokea kun on Se Oikea (ainakin sille hetkelle) isketty. Enpä sanoisi näinkään. Pieni flirtti piristää päivän kun päivän. Tietenkin se kannattaa tehdä tilanteen mukaan. Sinkut tekevät varmaankin ihan mitä haluavat, mutta parisuhteilijoiden kannattanee ajatella myös sitä puolisoa jos haluaa välttyä ulkoruokinnalta. Ei ehkä kannata kovin häikäilemättömästi keimailla oman puolison istuessa vieressä, ja jos omaa tiukan moraalin, jotkut eivät tee sitäkään. Itse en usko, että pieni viaton flirtti, hymy jne haittaa ketään. Kukin määrittelee suhteensa itse, jotkut eivät siedä edes toisten vilkuilua saati sitten mitään keimailuja. Hauskaa saa ja pitää pitää, tietyissä rajoissa. Jokaiselle kuitenkin annettakoon vapaus määritellä itse omat rajansa.

Ihanan ystäväni Lottiksen kanssa, joka muuten on myös Kaikkein Ihanin Prinsessa, olemme jopa joskus melko vakavissamme miettineet melko tieteellistä koetta jonka avulla yritettäisiin selvittää kaikista parhaimmat iskulauseet. Siihen tarvittaisiin tietenkin pieni mustakantinen kirja, iskurepliikkejä aivan sumea määrä kirjattuna siihen kirjaan, testaaja, testihenkilön tarkkailija ja tietenkin sopiva paikka mistä satunnaisia uhreja voisi valita. Mustakantisesta kirjasta testaaja ja testihenkilö valitsisivat sopivan iskurepliikin, valitsevat pahaa-aavistamattoman uhrin ja eikun testaamaan! Iskurepliikkiin voisi mahdollisesti liittää myös muuta keimailua kuten hiusten viehkeää näpräämistä ja silmäniskuja. Testihenkilön tarkkailija kirjoittaa ylös reaktioita ja keimailutilanteen loputtua tehdään yhteenveto testaajan kanssa saavutetuista tuloksista. Jännittävää eikö totta! Ehkäpä tästä projektista vielä kuullaan!

torstai 15. toukokuuta 2008

Manson is Bad, mmmm'kay?

Palatakseni taas lempiaiheeseeni, erääseen äärimmäisen ihastuttavaan ja komeaan herrasmieheen, Marilyn Mansoniin aiheenani on tälläkertaa mm. dokumentti "Bowling For Columbine" Sehän kertoo siis surullisenkuuluisasta tapahtumasta 20.4.1999, jolloin pari vinksahtanutta teiniä riehaantui, tappoi 13, haavoitti 24:ää ja lopuksi päästivät vielä itsensä päiviltä. Dokumentissa näytetään mm. uutispätkiä joissa spekuloidaan syitä siihen, miksi oikeastaan tällaista kamaluutta voi tapahtua. Oli monenlaisia mielipiteitä, mutta yksi oli kaikilla yhteinen. He olivat sitä mieltä, että Marilyn Manson olisi syypää. Ja miksi näin? Siksi, että nämä kyseiset jumalaaleikkivät nuoret herrat olivat innokkaita Marilyn Mansonin faneja. Kaikki,jotka vähänkään Mansonin tuotantoa tuntevat, voivat mitä todennäköisimmin olla yhtä mieltä siitä, että kappaleet lavaesiintymisistä puhumattakaan ovat vähintäänkin provokatiivisia. Jepjep. Lyriikoita en nyt ala tässä pasteamaan, jokainen löytää niitä kyllä halutessaan. Google on kaveri.

Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen tapaus. Mansonin uraa värittävät jos jonkinlaiset syytökset ja huhut. (niistä puhuminen vaatisi oman merkintänsä, joten ei niistä nyt sen enempää) Onhan se kätevää vaatia Rockstaran päätä vadille, varsinkin kun hän näyttää ja käyttäytyy kuin friikki, tuntuu elävän omassa friikkisirkuksessaan, nostaa jokaisen hurskaan uskovaisen niskavillat pystyyn ja ennenkaikkea sanoo ja tekee juuri sitä mitä haluaa eikä kysele siihen lupia. Niinhän Manson on aina tehnyt. On helppo syytellä ja osoitella sormella. Yleensä se mitä pelkäämme eniten on se mitä emme tunne. Itse teiniajoista Mansonia fanittaneena (n.10vuotta, jos niitä joku haluaa laskea) olen kahlannut useamman haastattelun ja materiaalit käsiini mitä vain olen löytänyt. Mielipiteeni on yhä sama mitä se on ollut jo kauan. Se mies on nero. Äärimmäisen älykäs. Oletko tullut ajatelleeksi, että sanoitukset eivät vaan ole tyhjää sanahelinää, vaan niillä voi jopa olla tarkoitustakin? Minä itse osaan olla hyvinkin provokatiivinen ihminen söpöstä pikkutytön ulkonäöstäni huolimatta ja ymmärrän, tai ainakin elän suloisessa kuvitelmassa siitä, että ymmärrän Mr. Mansonia täysin. Mansonia kuunteleva hörhö joka menee ja tappaa kaikki, on todellakin missannut sen jutun mitä Manson yrittää kappaleillaan sanoa.

"Bowling For Columbine" -dokumentissa Mansonin haastattelussa häneltä kysytään: "Mitä sanoisit ampujille, jos he olisivat nyt tässä?" Hän vastaa hetkeäkään miettimättä:
"I wouldn't say a single word to them. I would listen to what they say and thats what no one else did."
("en sanoisi sanaakaan, minä kuuntelisin mitä heillä olisi sanottavaa, sitä ei kukaan tehnyt")

Again, Mr. Manson, you rock!

tiistai 6. toukokuuta 2008

Sairaan kaunis maailma

Laihdutus. Tuo maaginen sana joka pyörii varmaan jokaisen naisen huulilla useamman kerran ihmiselämän aikana. Jos ei julkisesti niin salaa ainakin, viimeistään siinävaiheessa kun juuri synnyttäneenä kipaisee höyhenekevyesti (just joo) sairaalan suihkuhuoneeseen ja löytää kauhukseen sieltä kokovartalopeilin. Siistiä, sanon minä. Siinä on ollut jollain neropatilla oikea kuningasidea. Mitäpä muuta tuore äiti haluaisi, kun nähdä mahdollisesti jopa jo roikkuvan vatsanahan, raskausarvet ja muut raskauden tuomat ihanat ylellisyydet. Mutta hei, kun maito nousee, tisseistä voi tulla jopa yhden yön aikana tissit joiden rinnalta Dolly Partonkin kalpenisi. Siinäpä sitten aletaan miettiä ihannetapauksessa ensimmäisen kerran paniikinomaisesti sitä, kuinka vauvakiloista pääsee eroon.
Anorektisten huippumallien ja jokatuutista siintävän laihuusihanteen raiskaamassa maailmassa eläessä on aika mielenkiintoista kun tuota laihuuden pakonomaista ihannointia pohtii. Ennen muodokkuus ja jopa lihavuus olivatkin vaurauden ja yltäkylläisyyden merkki. Laiheliinit ja kauniisti ruskettuneet olivat niitä jotka päivät pitkät tekivät ulkona raskaita peltotöitä. Nytpä onkin toisinpäin. Laihat ja ruskettuneet ihmiset ovat niitä joita kadehtien ihmiset salaa vilkuilevat busseissa ja kauppajonoissa. Lihavat taas ovat niitä laiskoja ja elämättömiä luusereita jotka takuulla vetää vaan mäkkärinruokaa ja sipsejä ja karkkeja ja ja. Yhteiskunta suoltaa karkkien ja sipsien jumbokokoja, kevyt ja terveellinen ruoka maksaa enemmän kuin rasvainen jne. Samaan aikaan tuijotetaan yhä hysteerisemmin peiliin, mittaillaan reiden- ja vyötärönympärystä heikkopäisenä päivättäisten punnitusten lisäksi ja oksentelevien teinien määrä kasvaa.

Ennen tuon tyttäreni syntymää opiskeluaikoina kuntosali oli se paikka missä käytiin enemmin kuin kolmena iltana viikossa. Vatsalihakset oli terästä ja kroppa oli muutenkin mallikelpoinen. Ero siihen näkyyn mikä synnytyksen jälkeen Tayssin peilistä näkyi, oli melkoinen. Äitiys on ihanaa tottakai ja lastani en vaihtaisi ikinä timmiin kroppaan mutta entä olisiko mahdollista saada molemmat? Yhteiskunta asettaa äidille vaatimuksia, ehkä sanattomia, mutta kuitenkin. Vauvakiloista pääsee eroon imettämällä ja vaunukävelyillä. Illalla isin tullessa töistä kotiin äiti kiiruhtaa jumppaan/kuntosalille/tanssitunnille kiinteyttämään vartaloaan ja taistelemaan selluliittia vastaan. Just joo. Ensin kun on hoidettu koti,lapsi/lapset, tehty ruoka ja kaikki muutkin perustyöt valvotun yön jälkeen, ei välttämättä ensimmäinen ajatus ole rynnätä sinne kuntosalille. Ja hei, isi tarvitsee toki sen raskaan työpäivän jälkeen omaa aikaa, koska äitihän "on vain kotona hoitamassa lasta/lapsia!" Kuulostaako tutulta? Itse olen meinannut pari kertaa nylkeä tuon isännänpuolikkaan pari kertaa paljain käsin moisen kommentin jälkeen.

Onhan noissakin kääntöpuolensa. Minä ainakin olen perfektionisti hyvinkin monissa asioissa, joissain jopa neuroottinen ;) Jaksan valittaa läskeistä ja löllöistä ja kiloista ihan takuuvarmasti painoimpa sitten mitä tahansa. Ollessani teininä oikein kunnolla alipainoinen ja luiden paistaessa läpi ja jopa sukulaisten huomautellessani laihuudestani, olin mielestäni ällöttävä läskisika eikä ihmisten väitteet muusta olleet muutakun suoranaista vittuilua. Ruokavalio oli tosi terveellinen, ei aamupalaa, koulussa pissismäisesti tyyliin tikkari, kouluruokaahan EI voinut syödä, koulun jälkeen suunnattiin kaupungille norkoilemaan ja kotiin illalla tullessa saattoi sitten ehkä sen rasvattoman jogurtin syödä jolla korvattiin menetetty aamupala, lounas ja päivällinen. Fiksua, sanon minä.

Syytän kyllä osittain mediaa tästä. Eipä paljon löydy mainosta (tosiaan nykyisin enemmän kuin ennen) jossa olisi NORMAALIPAINOISIA ihmisiä. Mallinmittaiset tyttöset keikistelevät puolialastomina myymässä tosikätevää tehosekoitinta jolla voisi hei tehdä ruoan kun ruoan. Mutta ollaksesi niin laiha kuin ne mallit, kannattaisi jättää se ruoka syömättä! Irkissä eräs mammatuttu heitti kehiin aika hauskan kuvan. Minäpäs jaan sen kanssanne, tässä olkaa hyvä!



Ihan aito mainos lehdestä siis tässä. Repikää siitä.

Ehkäpä olisi jossain vaiheessa aika lopettaa tuo laihuuden ihannointi. En nyt tarkoita sitä, että ihmisten pitäisi syödä ja juoda ajattelematta mitään ja lihoa kuin siat, mutta miten olisi se normaali ruokavalio, perinteinen lautasmalli ruokaa syödessä, kohtuullinen liikunta ja Hyväksyntä. Maailma on herrajestas täynnä toinen toistaan upeampia neitokaisia jotka peiliin katsoessaan näkevät siellä vaan rannalle ajautuneen valaan.

Melko surullista.

Näin yön pimeinä tunteina kirjoittaa tiikerityttö, ikuisesti tyytymätön kaloreita vahtaava mamma maaten kotisohvalla, eikä käynyt tänäänkään lenkillä!