maanantai 1. helmikuuta 2010

Minne aika on kadonnut?

Kaikki alkoi siitä kun yhtenä kauniina päivänä tein raskaustestin, ihan varmuuden vuoksi, kun ei ollut kuulunut Tätiä kylään siinä kuussa, ja oli röntgenkuviin meno. Järkytys oli melkoinen, kun esiin pompsahti samantien kaksi täysin selkeänsinistä viivaa.

"Raskaana" - selvensi paketti.

Se se vasta oli yllätys. Nimenomaan yllätys, ei vahinko. Maailman paras yllätys ikinä.

Alkujärkytyksestä selvittyäni olin onnellinen. Ihan hillittömän onnellinen, vaikkakin välillä piti käydä halailemassa vessanpönttöä ja esimerkiksi mustan makkaran haju, jota Tampereella on hankalaa vältellä, tunki nenään kaupassa ja julkisissa tiloissa äärimmäisen voimakkaana ja aiheutti välittömän yökkäysreaktion.
Ja sitten tuli kokishimo. Nimenomaan Hanakokishimo. Voi että kuinka se maistuikaan.

Keskellä kylmiltä talvea syntyi Pikkutiikeri viikon etuajassa. Sairaalaan suunnattiin siinä vaiheessa kun supistukset siirtyi selkäpuolelle ja oli hankaluuksia pysytellä jaloillaan, kymmenen aikaan illalla noin suurinpiirtein. Aamulla, kymmentä vaille kahdeksan sain syliini Maailman Täydellisimmän ja Kauneimman pienen tytön. Minun oman pienen tyttöni. Ja sillä hetkellä kaikki muu hävisi. Minusta tuli Ihan Oikeasti Äiti.

Tästä päivästä on tänään tullut kuluneeksi tasan seitsemän vuotta. Pikkutiikerini on jo reipas esikoululainen ja menee syksyllä kouluun. Tuntuu hullulta. Vastahan minä kannoin pikkuistani kantoliinassa ja nuuhkin vauvantuoksuista tukkaa.

Viikonloppuna aloitettiin jo synttärijuhlat. Tänään hain tytölleni kimpun tulppaaneja ja niille uuden maljakon. Illalla yksi parhaimmista ystävistäni toi Pikkutiikerille Ihan IKIOMAN ruusun.





Nyt meidän keittiössä tuoksuu ihan kukkasille.