Tänään Tikrun keittiössä valmistui mitä herkullisin kanakeitto! Ihanainen Jajasiskoni teki tätä meillä kerran ja ihastuin ikihyviksi. Ja mikä parasta, lapsetkin popsi tätä mukisematta isot lautaselliset. Sen on silloin PAKKO olla hyvää!
Miten se sitten tehtiin? Noh, tarvitset:
500g peruna-sipulisekoitusta
300g hunajamarinoitua broiskua
paketin paprika koskenlaskijaa
tuoretta paprikaa
maustehia.
Ja eikun hommiin! Ekaksi tietenkin ruskistetaan broisku..
.. viipaloidaan paprika...
...heitetään kattilaan peruna-sipulisekoitus, (ne kannattaa ottaa pussista ensin pois, mutta jos tykkäät, niin keitä toki koko pussi, (omalla vastuulla, eikä kantsi antaa lapsille!) voi tulla pikantti makuelämys!) kaada vettä päälle, lisää joukkoon paprikat ja broisku...
... pilkottele paprikalla maustettu koskenlaskija (on muuten aika herkkua, tässä vaiheessa kantsii maistaa pieni pala, ettei vaan ole mennyt pilalle! :P ) ja visko keittoon. Varovasti tietty, ettei roisku kuuma vesi päälle. Eihän me tahdota palovammoja sentään...
Nam!
...sitten vaan keitellään kunnes se on kypsää. Ja maustetaan toki. Ei tietty oo pakko jos ei halua!
Et voilá! Tikerrrryttävän herkullinen keittoateria on valmis. Taatusti vähäkalorista ;) Tuore patonki käy tämän kanssa enemmän kuin hyvin. Minä paistoin kaveriksi tuollaisia esipaistettuja. Ja creme bonjouria, makuna aurinkokuivattu tomaatti. Olis varmaan maistunut sullekkin!
p.s. minä sain tänään ilmastointilaitteen! Ihanaa, kun on niin viileää että melkein paleltaa!
Tänään on ollut ihan mahdoton päivä. En ole saanut aikaiseksi oikeasti yhtään mitään. Pikkutiikerikin oli päiväkodissa, joten olin ihan yssikseni kotonakin. Yritin tehdä inventaariota vaatekaapissani huonolla menestyksellä ja loppujen lopuksi päädyin vain loikoilemaan ja ottamaan rennosti.
Iltapäivällä tie vei taas teatterikesään, tälläkertaa katsomaan Jakobin sirkuksen esitystä Pazzi Ragazzi Goes Street. Aikeissa on ollut monta kertaa tutusta tähän, ehkä pieneen mutta pippuriseen porukkaan mutta enpä ole saanut aikaiseksi, syystä tai toisesta. Elokuun lopulla herrat ovat telttansa kanssa bongattavissa Tampereella täysmittaisen show:n kanssa, joten sinne siis. Tämä pieni esitys, joka koostui tuon isomman esityksen osista, oli yksinkertaisesti loistava. Tykkäsin kyllä suunnattomasti, samoin Pikkutiikeri. Erityisen hyvä mielestäni oli viimeinen pätkä, "suomalaista taikaa" jossa Jakobin sirkuksen toinen osapuoli, Matti, taikoi taikurinhatustaan perisuomalaisen väinämöisen hatun ja Petteri laahusti esiin tukka pystyssä ja leikki tulella. Tästä olisi videomateriaaliakin kännykässä, mutta onnistuin jotenkin sotkemaan sen, tai tietokoneen, tai molemmat, enkä saa sitä nyt siirrettyä koneelle. Ehkä myöhemmin. Harmittaa vietävästi etten olevinaan jaksanut raahata järkkää mukana, mutta kännykällä nappasin muutamat kuvat. Pikkutiikeri oli esityksestä niin ihastunut että haluaa kuulemma mennä katsomaan sen uudelleen, joten ehkä sitten otan kamerankin mukaan.
Heitelläänpä sitten vähän kuvia kehiin, niitä onkin tänään tarjolla isostipaljon. Tänään tyylinä oli hippityyli. En sitten fiksuna ihmisenä ottanut kuvaa ihanasta hameestani, kun keskityin kuvaamaan kirppikseltä löytyneitä ihania koruja. Näytetään nyt sitten niitä.
Näkyyhän siinä helmoja! Pinkki, kimmeltävä kynsilakka varpaissa sopii tosi hyvin ;)
Pikkutiikerin hippimekko
Ja sitten sirkukseen!
Ja vikana mun lempparit! (Pikkutiikeri sanoi, että "olipa ihan loistavaa musiikkia äiti!")
Ja edelleen, täytyy sanoa, että olisipa kiva kun tälläisiä tapahtumia olisi ainakin kerran kuussa. Aivan loistavaa.
Viimeaikoina olen jostain kummallisesta syystä törmännyt ällösiirappiseen, yltiöromanttiseen asiaan. Nimittäin rakkauteen. Enkä mihinkään ihan tavalliseen "moi mä tykkään susta"-juttuun, vaan pohdintoihin Siitä Oikeasta. Se hyppii silmille elokuvissa, kirjoissa ja musiikissa. Puhutaan toisesta puoliskosta, siitä miten "sinä olet minun ihmiseni" ja kohtaloista sun muista.
Siinäpä sitten miettimistä kerrakseen. Onko oikeasti ihmiselle olemassa Se Oikea? Onko se Oikea vaan joku yksi tietty ihminen? Mitäs jos sössii sen tilaisuuden eikä vaikka koskaan sitä kohtaakkaan, onko toivo onnesta sitten ikuisiksi ajoiksi menetetty?
Paulo Coelhon kirjassa Brida puhutaan siitä kuinka sen oman toisen puoliskonsa tunnistaa valopisteessä olkapään yläpuolella tai silmien loistamisesta. Väkisinkin tuli mieleen muutama sanonta, ei vähäisimpänä "rakkautta ensi silmäyksellä." Jopa omassa lähipiirissäni on ihmisiä jotka kertovat tarinoita siitä kuinka jonkun tavatessaan tuntuu että hän "loistaa valoa" tai hänen silmänsä loistavat. Voisiko siinä sitten olla jotain perää? Herbjorg Wassmo taas kirjoittaa kirjassaan Seitsemäs kohtaaminen, kahdesta ihmisestä jotka kohtaavat lapsena pienen hetken verran ja siitä hetkestä lähtien he ovat tunteneet olevansa toisilleen juuri oikeat.
Erotessani Pikkutiikerin isän kanssa vannoin ja vakuutin että tähän taloonhan ei miestä enää sitten tule, me pärjätään kyllä kahdestaankin. Mielummin ryhdyn vanhaksi piiaksi kun ikinä enää ryhdyn parisuhteeseen joka tuo enemmän surua kuin iloa. "En mä usko tuollaisiin höpinöihin"- sanoin ystävälleni joka vähän naureskeli minulle, ja sanoi että odotappa vaan kun tulee vielä se ihminen sua vastaan joka vie sulta jalat alta etkä pystykkään toimimaan enää pelkän järjen mukaan. Lapsettomalla kesälomareissullamme puhuttiin ajoittain hyvinkin henkeviä. Mm. siitä, kuinka on kohdannut jonkun ennestään tuntemattoman ihmisen, joka on ensi hetkistä alkaen tuntunut siltä, kuin olisi tuntenut sen toisen koko ikänsä. Sellainen helpotuksen tunne, ikäänkuin sydän olisi huokaissut ääneen: "no siinähän sinä olet! Vihdoinkin olet siinä!"
Juttumme jatkui sitten siihen, mitä sitä on hyvä parisuhde? Onko se sitä, että on ihan kivaa, viihtyy toisen seurassa, arki rullaa mukavasti ilman sen suurempia häsläyksiä. Voi tavata ystäviä ja istua iltaa. Itse olen vahvasti sitä mieltä, että jos se Jokin kahden ihmisen väliltä puuttuu, ei siitä voi tulla mitään. Vaikka olisi "ihan mukavaa" ja vaikka olisi tunteitakin sitä toista kohtaan. Kuinka turhauttavaa onkaan aina selittää jokaista pientä asiaa toiselle, kun vaihtoehtona voisi olla se, että se toinen Tietää mitä olet sanomassa, mitä tarkoitat, mitä tunnet, ilman että tarvitsee asiaa rautalangasta vääntää. Sellaistakin nimittäin on. Jos se toinen ei osaa sinua lukea, ei niin riveiltä kuin rivien välistäkään, niin eipä hyvältä näytä. Jotkut saattavat tietenkin siihenkin tyytyä, mutta minusta ajatus "vain johonkin tyytymisestä" kuulostaa varsin utopistiselta. Haukkukaa sitten romantikoksi, mutta kyllä siinä kahden ihmisen välillä täytyy olla, ihan aikuisten oikeasti, Sitä Jotain. (ja kuinka ollakkaan alkoi soida päässä ihanaakin ihanampi ysärihitti, Neon2 ja mannapuuroa ja mansikkaa, juuri oikeenlaista kemiaaaaa.... ;))
Ja teille muillekkin onnettomille joille samainen renkutus jäi piinaamaan pääkoppaa, olis tässä yksi hienonhieno biisi. Huudatan tätä hullunlailla, kun tää on vaan niin äärettömän kaunis. Kuunnelkaapa vaikka.
Oma ihana mummoni, äitini äiti, oli tarkka ulkonäöstään. Siitä että vaatteet olivat siistit ja hiukset kiharrettuna. Aina ulos lähtiessään hän laittoi eteisen peilin edessä huulipunaa, virnisti, ja sanoi "ei sitä tiedä, jos vaikka tulee kohtalo vastaan!" Itse käytän todella harvoin huulipunaa. Toivottavasti mun kohtaloni tykkää huulirasvasta.
Tampereella tapahtuu jälleen. Tälläkertaa menneillään on Tampereen 41. teatterikesä, jossa on taan tiedossa jos jonkinlaista häppeninkiä. Minä tietenkin ajattelin Pikkutiikerin kanssa ottaa ilon irti mm. ilmaistapahtumista joita niitäkin riittää pilvin pimein. Tänään kävimme katsomassa katuteatteria. Herra nimeltä Fraser Hooper oli vauhdissa esityksellä nimeltä Funny Business. Ja täytyypä sanoa, että olipa mahtava! Ihmisiä vanhan kirjastotalon puistossa oli reippaanlaisesti, silti mukavasti niin että päästiin Pikkutiikerini kanssa hyville paikoille vaikka tultiinkin vähän viimetinkaan. Teatterikesän sivut kuvaavat esitystä seuraavasti:
Kiitetty ja palkittu klovni, Fraser Hooper viihdyttää Teatterikesässä kaiken ikäistä yleisöä omaperäisellä huumorillaan. Klovni on ilahduttanut katsojiaan mukaansatempaavalla esiintymisellä jo 1980-luvun loppupuolelta saakka. Hänen komiikassaan on vanhan ajan särmää, johon hän tuo mukanaan uutta ja oivaltavaa perspektiiviä. Hooperin Funny Business on monipuolinen, koko perheelle suunnattu iloinen katuteatteriesitys, johon klovni vetää yleisöä mukaan.
”Hooper härnää kikattelevaa yleisöään, ja mitä enemmän hän löytää huvittavia piirteitä katsojistaan, sitä enemmän he nauravat. Karismaattisin tapaamani klovni.” (Ronnie Haydon, Time Out London)
Tälläistä lisää Tampereelle kiitos! Aurinko paistoi ja ihmiset olivat esityksessä täysillä mukana. Hooperin tomera vihellys toi katsomosta väkeä osallistumaan ja yleisö lähestulkoon ulvoi naurusta. Mukaan mahtui jonglöörausta, varsin viehättäviä tanssiaskelia ja yleistöstä lainattujen lastenrattaiden tasapainottelua pään päällä. Pikkutiikerikin pääsi tohinasta osalliseksi, sillä Hooper bongasi neitosen syömässä pehmistä, tuli ihan viereen suu auki ja yritti ahmaista likan jäätelön. Pikkutiikeri ei ollut anteliaalla päällä, murisi, ja niinpä Herra Hooper luovutti. Tätä onkin sitten muisteltu pitkin päivää.. ;)
Jos joku teistä armaista lukijoistani sattuu olemaan täälläpäin, niin suosittelen lämpimästi. Aikataulut esityksiin löytyvät täältä.
Loppuun myös pieni maistiainen Youtubesta, olkaapa hyvät :)
Muistattehan sen, kun syksyllä kun koulut alkoi, piti saada uusi reppu, uusia kyniä ja uusia vaatteita koulua varten? Miten oli ihanaa hypistellä kaikkea ja haaveilla mitä haluaisi. Meillä ei niin koskaan ollut, että shoppailuhysteria olisi vienyt voiton, ostettiin jotain pientä kivaa uutta, ja silti sitä arvosti suuresti. Noh, meillä ei vielä olla tässä kouluvaiheessa, Pikkutiikeri aloittaa vasta esikoulua, mutta sattuneesta syystä neiti on venähtänyt pituutta ja ollaan kevään aikana uusittu suuri osa vaatteista, piti sitten käydä tänään asioiden hoitamisen lomassa hieman kaupoillakin. Pikkutiikeri rakastaa shoppailua ja vaatteita joten kauaa ei tarvinnut ylipuhua. Yleensä olen ostanut Neidin vaatteet kirpputorilta, mutta äskettäin käytössä olevia kokoja ei ole millään tahtonut löytää. Nyt paremmalla onnella, mutta päädyttiin silti H&M:lle, vähän niinkuin vahingossa. Sieltähän sitten löytyi niin äidin kuin tyttärenkin lempparihahmoa, Hello Kittyä muodossa jos toisessa. Pikkutiikeri on niin vaalea, että hennot pastellisävyt eivät ole koskaan ollut hänelle sopivia vaatteissa. Niinpä, mummojen kauhistukseksi, Pikkutiikeri käyttää myös mustaa ja muita tummia värejä. H&M:n lastenvaatemallistot eivät ole ihan hirveän iskeviä olleet viimeaikoina, mutta nyt löytyi. Ihananihana tyllihame, väriltään kirkas pinkki, tummalla pohjalla oleva Hello Kitty t-paita ja parit ihan tavalliset mustat legginssit ja kynsikkäät syksyisiä ilmoja varten. Sokerina pohjalla, poikien osastolta, aivan uskomattoman loistava hattu. Pikkutiikeri halusi sen ihan välttämättä ja iski sen suoraan päähän ostokset maksettuamme. Aika tyylikäs, sanon minä! Katsokaapa vaikka itse.
Tekstit
