Parisuhteettomuusteoria

Viimeaikoina olen jostain kummallisesta syystä törmännyt ällösiirappiseen, yltiöromanttiseen asiaan. Nimittäin rakkauteen. Enkä mihinkään ihan tavalliseen "moi mä tykkään susta"-juttuun, vaan pohdintoihin Siitä Oikeasta. Se hyppii silmille elokuvissa, kirjoissa ja musiikissa. Puhutaan toisesta puoliskosta, siitä miten "sinä olet minun ihmiseni" ja kohtaloista sun muista.

Siinäpä sitten miettimistä kerrakseen. Onko oikeasti ihmiselle olemassa Se Oikea? Onko se Oikea vaan joku yksi tietty ihminen? Mitäs jos sössii sen tilaisuuden eikä vaikka koskaan sitä kohtaakkaan, onko toivo onnesta sitten ikuisiksi ajoiksi menetetty?

Paulo Coelhon kirjassa Brida puhutaan siitä kuinka sen oman toisen puoliskonsa tunnistaa valopisteessä olkapään yläpuolella tai silmien loistamisesta. Väkisinkin tuli mieleen muutama sanonta, ei vähäisimpänä "rakkautta ensi silmäyksellä." Jopa omassa lähipiirissäni on ihmisiä jotka kertovat tarinoita siitä kuinka jonkun tavatessaan tuntuu että hän "loistaa valoa" tai hänen silmänsä loistavat. Voisiko siinä sitten olla jotain perää? Herbjorg Wassmo taas kirjoittaa kirjassaan Seitsemäs kohtaaminen, kahdesta ihmisestä jotka kohtaavat lapsena pienen hetken verran ja siitä hetkestä lähtien he ovat tunteneet olevansa toisilleen juuri oikeat.

Erotessani Pikkutiikerin isän kanssa vannoin ja vakuutin että tähän taloonhan ei miestä enää sitten tule, me pärjätään kyllä kahdestaankin. Mielummin ryhdyn vanhaksi piiaksi kun ikinä enää ryhdyn parisuhteeseen joka tuo enemmän surua kuin iloa. "En mä usko tuollaisiin höpinöihin"- sanoin ystävälleni joka vähän naureskeli minulle, ja sanoi että odotappa vaan kun tulee vielä se ihminen sua vastaan joka vie sulta jalat alta etkä pystykkään toimimaan enää pelkän järjen mukaan. Lapsettomalla kesälomareissullamme puhuttiin ajoittain hyvinkin henkeviä. Mm. siitä, kuinka on kohdannut jonkun ennestään tuntemattoman ihmisen, joka on ensi hetkistä alkaen tuntunut siltä, kuin olisi tuntenut sen toisen koko ikänsä. Sellainen helpotuksen tunne, ikäänkuin sydän olisi huokaissut ääneen: "no siinähän sinä olet! Vihdoinkin olet siinä!"

Juttumme jatkui sitten siihen, mitä sitä on hyvä parisuhde? Onko se sitä, että on ihan kivaa, viihtyy toisen seurassa, arki rullaa mukavasti ilman sen suurempia häsläyksiä. Voi tavata ystäviä ja istua iltaa. Itse olen vahvasti sitä mieltä, että jos se Jokin kahden ihmisen väliltä puuttuu, ei siitä voi tulla mitään. Vaikka olisi "ihan mukavaa" ja vaikka olisi tunteitakin sitä toista kohtaan. Kuinka turhauttavaa onkaan aina selittää jokaista pientä asiaa toiselle, kun vaihtoehtona voisi olla se, että se toinen Tietää mitä olet sanomassa, mitä tarkoitat, mitä tunnet, ilman että tarvitsee asiaa rautalangasta vääntää. Sellaistakin nimittäin on. Jos se toinen ei osaa sinua lukea, ei niin riveiltä kuin rivien välistäkään, niin eipä hyvältä näytä. Jotkut saattavat tietenkin siihenkin tyytyä, mutta minusta ajatus "vain johonkin tyytymisestä" kuulostaa varsin utopistiselta. Haukkukaa sitten romantikoksi, mutta kyllä siinä kahden ihmisen välillä täytyy olla, ihan aikuisten oikeasti, Sitä Jotain. (ja kuinka ollakkaan alkoi soida päässä ihanaakin ihanampi ysärihitti, Neon2 ja mannapuuroa ja mansikkaa, juuri oikeenlaista kemiaaaaa.... ;))

Ja teille muillekkin onnettomille joille samainen renkutus jäi piinaamaan pääkoppaa, olis tässä yksi hienonhieno biisi. Huudatan tätä hullunlailla, kun tää on vaan niin äärettömän kaunis. Kuunnelkaapa vaikka.



Oma ihana mummoni, äitini äiti, oli tarkka ulkonäöstään. Siitä että vaatteet olivat siistit ja hiukset kiharrettuna. Aina ulos lähtiessään hän laittoi eteisen peilin edessä huulipunaa, virnisti, ja sanoi "ei sitä tiedä, jos vaikka tulee kohtalo vastaan!"
Itse käytän todella harvoin huulipunaa.
Toivottavasti mun kohtaloni tykkää huulirasvasta.