Do you feel like a puzzle, you can't find your missing piece?

Kesä on mennyt jotenkin ohitse ihan huomaamatta. Ensi viikolla alkaa Pikkutiikerillä päiväkoti ja minulla työt. Arki.
Yhtäaikaa vapauttavaa ja ahdistavaa. Rutiinit tekevät elämästä helppoa, mutta samalla kaipaa sitä vapautta jonka loma antaa. Voi vaan pakata omat, ja Pikkutiikerini tavarat reppuun ja lähteä.

Kesä on mennyt totutellessa uuteen elämään joka on oikeastaan iskenyt tajuntaan todellisuudellaan vasta nyt, nyt kun on ollut aikaa sitä miettiä. Ollaan käyty häissä, nähty ystäviä, tehty eväsretkiä rannalle ja vietetty sadepäiviä Miyazakin pörröanimea katsellen. Takana myös ihana matka Turkuun yhdessä Jajasiskoni kanssa. Se matka tehtiin ilman lapsia. Oli aikaa vaan itselle, sai syödä rauhassa ruokansa alusta loppuun ja valvoa myöhään jos halusi. Siitä reissusta oma merkintänsä tulee myöhemmin.

Viimeaikoina olen lukenut. Lukenut, lukenut ja lukenut. Paulo Coelhon Bridan, Waltarin Sinuhe Egyptiläisen ja nyt on vuorossa Herbjorg Wassmo: Seitsemäs kohtaaminen. Pitkään aikaan en ole pystynyt keskittymään kunnolla voidakseni lukea. Nyt sitten ahmin kirjan toisensa jälkeen päätähuimaavalla vauhdilla ja Pikkutiikerin iltasatuna luetaan Narnian tarinoita.
Minä pienenä pidin suunnattomasti siitä kun äiti luki minulle. Kuuntelin hänen ääntään ja katselin miten suu liikkui hänen lukiessaan. Tirlittania hän luki, ja muumeja, ja paljon muuta. "noin minäkin sitten isona teen, kun minulla on omia lapsia" minä ajattelin.

Tänäänkin minä luin. Kirjasta hyppäsi esiin muutama rivi erityisesti:

"Onko kaikilla samanlaista? Että he kaipaavat sitä jotain jota heillä ei ole? Sitä ainoaa ihmistä. Sitä joka ymmärtää eikä silti käytä sitä sinua vastaan? Sitä joka ei vaadi saada omistaa sinua ja jolle sinun ei sen vuoksi tarvitse valehdella. Tai jonka luota ei tarvitse kaivata pois. Onko sellaista olemassa? Vai onko se vain kuvitelma ihmisestä jonka olet joskus tavannut?"
-Herbjorg Wassmo: Seitsemäs kohtaaminen-

Niin. Siihen hetkeen pysähdyin. Vieressä yöpöydän virkaa toimittavalla pienellä pöydällä oli iso kupillinen teetä. Indiskan iso vihreä teekuppi johon on maalattu kukkia, kukkien varsia ja lehtiä. Pikkutiikeri kääntää kylkeä sängyssään, peitto kahisee. Kissariiviö Nasty kierii tyypillisen iltavillikohtauksensa kourissa ja käyttäytyy kovalle maalle paiskatun superpallon tavoin, ja jos sitä katsoo, se tapittaa takaisin nappisilmillään ja ihmettelee "mitä sinä minua katsot? En se minä ollut!" ja kimpoaa sohvan alle jahdaten näkymätöntä saalistaan.

Ehkä minäkin salaa odotan sitä tiettyä ihmistä. Jonka kanssa hiljaisuuskin tuntuisi hyvältä.