The sweet hell within.

Elämäni rankimpia aikoja läpikäydessäni tein itselleni lupauksen: To live happily ever after.
Lupasin itselleni, että vaikka kuinka näyttäisi kamalalta, etsisin jokaisesta päivästä jotain kaunista ja hyvää.
Jotain joka saisi edes pienen osan minusta onnelliseksi.

Se ei ollut edes vaikeaa. Pienenpienet asiat. Tytön halaus ja hymy, tuuli, se miten joku hyppää lätäkön yli kaupungissa tai vilkuttaa ystävälleen. Niin niitä vaan alkoi löytyä, ja sitä ei voinut kuin ihmetellä elämän kauneutta.

Ne pahat ja synkät ajat ovat ohi ja uusi elämä on jo hyvällä mallilla. En silti halua unohtaa tuota lupausta. Hukata kaikkia kauniita asioita joita ei vaan näe kun on olevinaan niin kiire.
Tässä eräänä kauniina päivänä hain tytärtäni hoidosta. Päiväkodin edessä oli muovipussi jota tuuli tanssitti. Kieputti ja pyöritti. Tuli aika elävästi mieleen eräs elokuvista joista tykkään kovin. American Beauty.

Katsokaapas tämä täältä ja tiedätte.

Puhuin myös erään ihmisen kanssa tässä yhtenä yönä pitkään. Tuli äärettömän hyvä mieli. Hämmentynyt, kyllä sekin, mutta ehkä hyvälläkin tapaa. Luulen, että tunnistat itsesi tästä jos tätä satut lukemaan. Kiitos. Se oli ehkä pieni hetki tähän kaikkeen verrattuna, mutta sai minut hymyilemään. Nyt tiedän, että en ehkä olekkaan yksin.